Lokari

Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina – epätavallinen elämäkerta

Hannu Luntialan teos kuvaa jazz-saksofonisti Juhani Aaltosen elämäntarinan paljolti muusikon itsensä kertomana: kirja koostuu Aaltosen kotona suoritetuista haastatteluista. Lisäksi kirjailija kertoo vaikutelmista, jotka valitut Aaltosen levyttämät kappaleet hänessä loivat. Kuten otsikosta voi päätellä Aaltosen uskonnollisella vakaumuksella on hänen musiikissaan – ja teoksessa – suuri rooli.

Lahjakkaasta ja tunnetusta jazz-muusikosta syntyy henkilökuva, joka on kuitenkin varsin utuinen ja hyvin subjektiivinen. Teksti muistuttaa tavallaan jazz-improvisaatiota. Sitä voisi pitää näppäränä lähestymistapana jazz-muusikon elämään, mutta elämäkerrassa se ei oikein toimi.

Teoksesta selviää, että Aaltonen oli Ruotsissa sotalapsena, ja kotimaahan palattuaan hän toimi muun muassa tavallisena duunarina - mistä on muistona vahva kädenpuristus. Tekstistä saa kuitenkin varsin vähän jäntevää faktaa Aaltosen elämästä – muodostuu lähinnä impressionistisia tuokiokuvia ja muusikon ajatuksia hänen musiikistaan ja elämästään. Aaltosen uran ja musiikin hyvin tunteva saa siitä kyllä melko paljon irti, mutta miten lienee niiden kohdalla, jotka tarttuvat kirjaan tietämättä Aaltosesta paljonkaan? Asiat tulevat jatkuvana ryöppynä – jäsennettyinä lähinnä lukuisten haastatteluistuntojen ja niiden teemojen mukaisesti.

Kirjailija on ottanut tavallisuudesta poikkeavia vapauksia luodessaan teostaan. Hän esittää itsensä eräänä kirjan henkilönä ja ottaa myös kirjoittamisprosessinsa kuvauksen kohteeksi. Itse aiheeseen pääsy tapahtuu verkkaisesti: vasta sivulla 28 on alaotsikko Lähdemme liikkeelle, eli ensimmäinen haastattelu käynnistyy.

On erikoinen ratkaisu ottaa runoilija Jyrki Pellinen mukaan teoksen henkilögalleriaan – kirjassa on jopa vajaan sivun mittainen alaluku Pellinen?. Hänen runojaan siteerataan kautta koko teoksen ja niitä rinnastetaan Aaltosen improvisaatioihin. Tämä toimii ilmeisesti kirjailijan itsensä kohdalla – ja Aaltonenkin hyväntahtoisena persoonana hyväksyy ratkaisun – mutta miten lienevät yleisesti ottaen lukijoiden reaktiot? Itse en saanut runoista juuri mitään lisäymmärrystä muusikon tuotantoon ja ajattelutapaan.

Samaa on sanottava Aaltosen esittämiä kappaleita luonnehtivista alaluvuista, joiden kaikkien otsikoissa esiintyy sana: Matkalla:… – Esimerkiksi sivuilla 24-25 esitetty Matkalla: Sadun maailma sisältää seuraavaa:

"Soiton puhtaus, puhaltimen väreilevä täyteläinen ääni taustan hymnimäistä taustaa vasten on

ihailtava. Puuttuuko tästä jotain? Ei?

Onko jotakin liikaa? Ei.

Mutta silti; täydellisessä on kaikki, eikä siinä ole puutteita, mutta juuri sen takia siitä puuttuu jotakin. Särö.

Särön kanssa musiikille kävisi kuten eräille Pellisen Valittujen Runojen kanssa. Huonosti. Niitten maailmaan hukkuu.

Pan Fantasya uskaltaa sentään kuunnella. Aina uudelleen."

Jokainen lukija voi arvioida, kertooko tämä tunnelmointi jotakin oleellista Aaltosen soitosta ja sen tyylistä. Ehkä Pan Fantasyn kuunteleminen samanaikaisesti avaisi joitakin oivalluksia?

Kritiikin vastapainoksi on todettava, että luin teoksen kaikesta huolimatta mielenkiinnolla – en kuitenkaan läheskään yhdellä istumalla. Se tempaisi kyllä mukaansa paitsi sujuvuutensa ja myös sen takia, että Aaltosen musiikki on minulle tuttua – kuulin häntä jo hänen ensimmäisenä Pori Jazz -vuotenaan. Luulin tosin tätä nahkatakkista nuorukaista puolalaiseksi, kunnes joku tietävämpi valisti, että sehän on Junnu Aaltonen.

Haastatteluissa tulee esiin tunnettuja kansainvälisiä jazz-muusikoita, esikuvia, tärkeimmästä, John Coltranesta alkaen. Ja tietenkin esiintyy myös kotimaisia yhteistyökumppaneita – etunenässä Heikki Sarmanto. Eräs pieni yksityiskohta pistää silmään:  saksofonisti Jukka Perko loistaa poissaolollaan. Liianko nuorta polvea vai liian erilainen lähestymistapa jazziin?

Perkon soitossa on monille mustille jazz-muusikoille ominaista rentoa "pelimannihenkeä", joka puuttuu usein eurooppalaisilta jazz-muusikoilta. Aaltosen musiikille onkin nähdäkseni tyypillistä vakavuus ja uskonnollisuus – soittaminen ei ole leikin asia. Siinä hän jakaa jazzin suurmestari Coltranen asenteen. 

Jazzin harrastaja lukee kiinnostuneena myös Aaltosen pohdinnoista musiikistaan ja muusikonlaadustaan. Improvisoinnin luonnehdinta on soittotaidottomalle lukijalle kiehtovaa, mutta menee yli horisontin: miten nuotit/sävelet voi nähdä väreinä ja kuvina?

Kirjan teksti on siis vetävää jutustelun tapaista kerrontaa, jota haluaa lukea yhä lisää – osittain kyllä siinäkin toivossa, että teksti alkaisi jossakin vaiheessa selkiytyä ja saada enemmän konkreettista ryhtiä. Kokonaiskuvan saamista Aaltosen elämästä vaikeuttaa vuosilukujen niukkuus, tekstin hyppelevyys aiheesta toiseen ja takaisin (ks. lopussa olevassa linkissä esitetty Antti Suvannon Jazzrytmeissä ilmestynyt arvostelu).

Tämän pohdiskelun jälkeen alkaa tuntua siltä, että Luntialan kirja ei oikeastaan olekaan elämäkerta tavanomaisessa mielessä, vaan pikemminkin romaani, jonka päähenkilö on muusikko Aaltonen, ja kertojana toimii kirjailija Luntiala. Kysymyksessä on siis aluevaltaus – ainakaan minä en ole törmännyt aikaisemmin vastaavaan teokseen. Jazz-harrastajan kannatta kyllä lukea tämä teos, mutta samalla saa varautua epätavalliseen lukemiskokemukseen.

--------------------

Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina. Hannu Luntiala. Aviador 2017.

Perusteellinen arvostelu teoksesta:

http://jazzrytmit.com/wp/s8-levyarvostelut/c156-kirja-arvostelut/jazzia-...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

"Aaltosen musiikille onkin nähdäkseni tyypillistä vakavuus ja uskonnollisuus – soittaminen ei ole leikin asia."

Eräs ystäväni kommentoi tätä kohtaa seuraavasti:

"Missä on sanottu, että uskonnollisuuden tulee olla vakavaa, ei ainakaan evankeliumeissa, ylipäänsä Uudessa testementissa!"

Usein uskonnollinen musiikki on vakavamielistä - tosin löytyy iloisia kiitosvirsiäkin. Eräs rippikoulupappi pyysi oppilaitaan laskemaan, montako kertaa jossakin evankeliumissa mainitaan sana "ilo". Useita niitä löytyi.

Ehkä Aaltosen musiikin vakavailmeisyys on selitettävissä ainakin osittain hänen lapsuutensa ja nuoruutensa karunpuoleisilla kokemuksilla?

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

Kiitokset! Be bopia ja luonnonlapsia...

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset