*

Lokari

Parkinkokous istuu Alastalon salissa I

 

Olen nyt lukenut Volter Kilven Saaristosarjan pääteoksen Alastalon salissa kolmannen kerran. Jälleen tuli esiin uutta ja unohtunutta. Tällaista järkälettä on vaikea luonnehtia yhdellä lyhyellä ilmaisulla – siinä on niin monta särmää. Kirjassa on kysymys laivanisännistöyhtiön perustavasta kokouksesta, jossa kustavilaiset isännät ja pienemmät eläjät merkitsevät pitkän jahnauksen jälkeen itselleen osuudet parkkilaivasta. Katsotaanpa tarkemmin, mistä on kysymys.

 

Yhteishenkeä ja kademieltä salissa

Teos on kertomus yrittäjyydestä, yrittäjästä, yhteiseen hiileen puhaltamisesta ja myös inhimillisestä kateudesta sekä ilkeämielisyydestä, joka kohdistuu naapurin menestykseen. Varsinainen yrittäjä ja aloitteentekijä on Herman Mattsson, Alastalon isäntä ja kapteeni, jonka aivoissa idea on muhinut vuosia, ja jonka johdolla parkkilaivaa nyt puuhataan. Aikaisemmin on rakennettu pienempiä aluksia, mutta nyt on vuorossa peräti kolmitoppinen. Kirja on myös oivaltava ihmismielen syväluotaus, jollaista saa harvemmin lukea.

Yhteistyötä ja ystävyyttä edustaa erityisesti Alastalon ja pitäjän jäykkäniskaisen vaikuttajan Efraim Eframsson Langholman sekä Malakias Afrodite Härkäniemen muodostama kolmikko. Muitakin yhteen hiileen puhaltajia on – itse asiassa lopulta kaikki saliin saapuneet – mutta nämä kolme erottuvat keskeisimpänä ydinryhmänä, ja muut myönteiset ovat lähinnä myötäilijöitä.

Kateellisena ja kapuloita Alastalon rattaisiin heittelevänä haastajana tai peräti "näytelmän konnana" esiintyy Pukkilan isäntä ja kapteeni, Petter Pihlman. Hän on tunteittensa heittelemä, velkaantunut ja kademielinen naapuri, jota harmittaa sanomattomasti Hermannin hyvä onni – ja oma huonompi menestys. Pukkila lyö kiilaa parkinhankkeeseen minkä jaksaa, koska häntä harmittaa se, että hän ei ole tässä kokoonkutsujana, jonka nimiin parkki menee: "En, jumaliste, minä soisi parkkia Alastalolle, en, vaikka minun olisi itse nieltävä koko kolmas masto raakoineen päivineen!", manaa Pukkila itsekseen.

Pukkila varottelee Vaarniemen metsän omistajaa lautamies Taavetti Lahdenperää antamasta Alastalolle metsästään parkin tarpeita – siinä kävisi arvokkaan ikimetsän huonosti. Mutta rahanahneus voittaa Lahdenperän, ja parkki tullaan rakentamaan Vaarniemen hongasta. Hukkaan valuvat Pukkilan muutkin hankkeen kampitusyritykset. Pukkilan häviön eräs syy lienee – paitsi suunnitelman houkuttelevuus – myös hänen puutteellinen tunneälynsä. Sen sijaan Alastalolla sitä hyvää – kykyä omien ja muiden tunteiden tunnistamiseen ja hallintaan sekä ihmissuhdetaitoja – on melko mukavasti, vaikka hairahduksia hänellekin sattuu. Kuitenkin hän saa lopulta ihmiset puolelleen (tunneälystä ja sen puutteesta Alastalon salissa, artikkelissani: Ihmisten johtaminen, tunneäly ja ihmiskäsitys, Kanava 2/1999).

Kun parkin syntyminen alkaa Langholman ja Härkäniemen vakaalla tuella olla varmaa, ja muitakaan oppositioääniä ei kuulu, Pukkila kääntää sujuvasti takkinsa, sen jälkeen kun Alastalo on voidellut taitavasti hänen egoaan: "Muita käsketään, mutta Pukkilaa pyydetään". Niinpä Pukkila astelee pöydän ääreen neljäntenä järjestyksessä – kun Karjamaan Eenokki sai Alastalon Eevastiinan sukulaisena kirjoittaa nimensä heti Alastalon ja Langholman jälkeen – ja merkitsee osuuden parkista, tosin harmittavalla tavalla pienemmän kuin Alastalo ja Langholma, isommat isännät ja kapteenit. Pukkilan palavaa halua kirjoittaa yhtä iso osuus, 1/8 kuin nämäkin hillitsevät kaksi "revärssiä" eli velkakirjaa pitkänenäisen Mikkel Krooklan piirongin klahvissa sekä oma tyhjä klahvi.

Hiukan Pukkilan Pihlmania lohduttaa, että hänellä on kuitenkin varaa määrätä poikansa Evaldin, "meidän Evaldin" merkitsemään osuuden – mutta harmillista taas – pienemmän kuin Pukkilan tunnustamaton avioton poika Janne Pihlman, Jata-Fiinan "pojankurki". Tämä Pukkilan "nykyinen kiusa ja elämänaikainen harmi" merkitsee Alastalon ja Langholman tuella yhtä suuren osuuden kuin Pukkila itse –  sentään kapteeni, isäntä ja talollinen! Lisäksi Jannesta tulee kenties parkin kapteeni sitten kun Alastalo väsyy.

Jostakin Pukkilan on parkinrahat saatava, sillä piirongista niitä ei löydy, kuten muilla. Eräs pienmerkitsijä kuittaakin Pukkilan vinoilut – joilla tämä karvasta mieltään lääkitsee – tokaisemalla: "Minä maksankin osuuteni omalla rahalla, toisin kuin eräät". Enää Pukkila ei kuitenkaan aio katsella Krooklan isoa nenää ja kuunnella hänen känisevää ääntään lainanpyyntömatkalla, vaan hän päättää myydä aikaisempien sukupolvien säästämää metsäänsä sen verran, että saa osuudet maksetuiksi.

Kirjan erään sivujuonen muodostavat suuret pidot, jotka parkinkokous tuo Alastaloon. Tuvassa käy kova kohina kun "räättejä" kiehuu ja paistuu kymmentä sorttia, ja tuoksut sekä kiireen äänet kantautuvat välillä saliinkin, kun ovia avataan milloin kahvitarjoilua, milloin totiprikan tuomista varten. Ensin kuitenkin pidetään parkinkokous, ja sitten on juhla-aterian vuoro.

 

Kirjailijalla ei ollut kiirettä: verkkaista ja monisanaista

Teokselle ominainen tyylipiirre on suunnaton verkkaisuus ja monisanaisuus. Vasta sivulla 580 päästään lukuun, jossa nimiä aletaan kirjoittaa parkinkirjaan. Seitsemänkymmentä prosenttia sivumäärästä on jo mennyt asiaa pohjustavaan jahnaamiseen. Kirjailija ei siis pidä kiirettä, ja kesäisen kuusituntisen rupeaman kuvaamisesta häneltä syntyi tiiliskiven paksuinen yli kahdeksansataa sivua käsittävä opus, joka julkaistiin alunperin kahtena niteenä.

Tunnetuin yksittäinen esimerkki kerronnan verkkaisuudesta lienee Härkäniemen viipyily piippuhyllyn äärellä ajatuksenvirroissaan seitsemänkymmenen sivun ajan. Mutta kyllä avauskahvien, sämpylöiden ja "kukonvarpaiden" tarjoilukin, jonka toimittavat suulas Eevastiina -emäntä ja viehättävä tytär Siviä, vie sivukaupalla kerrontatilaa. Ja kuinka paljon sanoja tarvitaankaan sen pienen episodin kuvaamiseen, kun Siviä kuultuaan nimensä mainittavan salissa jättää suutuspäissään kuuman totivesikannun "plooraamaan" keskelle salin lattiaa, ja Härkäniemi sen sitten juoksujalassa ja sormiensa polttamisen uhalla kiidättää paikalleen totipöytään!

Tekstimäärää kartuttavat sivukertomukset, joilla parkkikansaa johdatellaan otolliseksi rahan tienaamiselle "laiva-astian" avulla. Yli viisikymmensivuinen fregatti Albatrossin tarina vie kuulijoiden ajatukset itse asiaan, mitä Pukkila harmistuneena itsekseen luonnehtii: "...tuo pahakurjen Härkäniemen ijänaikainen Vaasan kapteenin juttu, kuin talia tuleen ja perään liekkiä rohtimiin...". Herättäähän se kuulijoiden rahanhimon, kun kuullaan, miten nuuka kapteeni tuo vuosia kestävältä matkaltaan Vaasassa odottavalle laivaretarille valtavan arkullisen kilisevää ja kahisevaa.

Toinen, joukon yhteishenkeä nostattava sivukertomus on vuosien takainen muistelus siitä, miten Alastalo juotti salissaan kurjalaatuisella rommilla tullikapteeni Blombergin miehistöineen pöydän alle. Ja samaan aikaan siirrettiin laiturissa olevan  aluksen ruumasta kielletyt sokeritopat parempaan talteen, ennen kuin tulliväki saapuisi rantaan – eikä se omin jaloin sinne saapunutkaan kokkipoikaa lukuun ottamatta. Blomberg alkaa nimestään huolimatta humalan myötä unohtaa puheensa ruotsinvoittoisuuden ja sopertelee lopulta niin selvää suomea kuin siinä tilassa pystyy. Olihan se hienoa olla olevinaan murteellista suomea mongertava ruotsinkielinen ja herrasväkeä.

 

Huumorilla on vahva sijansa

Kuten tästä episodistakin näkyy, huumorilla on teoksessa vahva sijansa. Se tulee ilmi jo Härkäniemen toisesta etunimestä. Hänen vanhempansa eivät ilmeisesti olleet kovin hyvin perillä kreikkalaisesta mytologiasta, kun pojalle kelpuutettiin kauneuden ja hedelmällisyyden jumalattaren nimi. Myös  useimmissa henkilöissä on tahattoman huumorin silausta. Vaikka Alastalon Herman on terävä älyltään ja taitava liikemies, hänen puhistessaan ylitäysinäisissä liiveissään ja puhellessaan mahtavia rintapielilleen sylkeä vihmoen hän näyttää hiukan naurettavalta. Siihen aikaan isännän piti olla lihava – ja siinä hoikalle Pukkilalle taas yksi kadehtimisen aihe. Tämän päivän lukija tosin miettii, miten Hermannin terveys kestää tulevan parkkisouvin stressin.

 

Humoristinen hahmo on kaikessa kateellisuudessaan ja minäkeskeisyydessään myös juuri Pukkila, jonka käyttäytyminen tuo monesti mieleen pikkulapsen, joka katselee tikkaria imeskelevää kaveriaan. Jahtia pykätessään Pukkila piti huolta siitä, että sillä oli mittaa muutaman kyynärän enemmän kuin Alastalon paatilla. Häntä harmitti sekin, että Alastalon salin sohvan jalkojen päihin oli veistetty leijonan käpälät, mutta suureksi riemukseen hän löysi vinoilun aihetta siitä, että käpälistä puuttui takavarvas! Sen virheen hän aikoi omassa sohvassaan korvata, ja sohva tulisi lisäksi muutamaa tuumaa leveämpi kuin Alastalon, ja se hankittaisiinkin Saksasta, eikä Tukholmasta. Uutta salia ajatuksissaan kaavaillessaan Pukkila päättää, että sen on oltava muutaman kyynärän Alastalon salia pitempi ja leveämpi. Suunnitelmia miehellä siis on toteuttamista vailla valmiina.

Jämerän ja arvovaltaisen Langholman jäykkäniskaisuus ja huumorintajuttomuus saavat ainakin nykypäivän lukijan hymähtelemään. Hän kyllä tyyrää parkinpaperin allekirjoittamisen tarpeen tullen takaisin urilleen. Mutta tärkeilevänä hän aikoo lähteä kokouksesta ennen juhla-aterian alkamista loukkaantuneena siitä, että paperin tultua valmiiksi ja Alastalon hiukan kehuttua Pihlmania, jälkimmäinen kaappaa Alastalon ja Härkäniemen molemmin puolin käsikynkkäänsä. Sitten kolmikko tramppaa kierroksen pari salin ympäri – totinkin hiukan kohistessa pääknupeissa. "Parasta, että miehetkin lähtevät jälistä, koska järkikin jo on lähtenyt salista! ", tokaisee Langholma lyhyesti ja tyrkkää kätensä hyvästiksi Alastalolle. "Asiat ovat niin selvät, kuin ne näissä sumuissa selviksi saadaankin!", oli Efraimin vastaus Alastalon estelyihin.

Langholma kuitenkin unohtaa topakan Eevastiinan, ja joutuu perääntymään selkä edellä ja kynnyspuuhun kompastellen emännän työntelemänä sekä sanaryöpyn saattelemana takaisin saliin ja keinutuoliinsa. Eihän arvovierasta kotiin Alastalosta tyhjin vatsoin päästetä!

Mikkel Krooklasta muodostuu pitkine nenineen ja esiin pistävine leukoineen huvittava karrikatyyri, kun Pukkila häntä mielessään pahantahtoisesti kuvailee, harmitellessaan velkasuhdettaan tähän naapuriinsa ja siihen liittyvää jokavuotista räntyjenmaksukäyntiä Krooklan lahoavassa talorähjässä. Rahaa on koottu Krooklan kamarin klahviin, eikä talon remontointiin ja muuhun turhuuteen.

Kirjailijalla on Vanha Testamentti hyvin hallussaan, sillä henkilöt liittävät puheisiinsa ja kertoja kuvauksiinsa vertauskuvia, jotka juhlallisuudessaan saavat lukijan suun virneeseen. Härkäniemi, vanhapoika, ihailee itsekseen kaunista Siviää:

"Herranpookenas sinua tyttönen, Rakel silmiltä ja Susanna kasvoilta, Ester kulmain korulta ja Sulamit sydämen silkiltä... --- Kasvot kuin selvä hunaja, ja silmäin saframi kuin sulavat sokerinpalaset totiveden pohjalla! Voi Abraham Mamren tammistossa ja Joonas öljypuskan juurella, kuinka saattaa riipaista sydänalaa ja heikottaa täysikäistäkin miestä...".

Kirjailija ottaa myöskin eläinmaailmasta huvittavia vertauskuvia tiheään – niin luonnosta kuin navetan ja laitumen puoleltakin. Salin miesjoukkoa verrataan usein lammas- tai karjalaumaan, jota Alastalo ja Langholma taitavina kellokkaina ohjailevat parkkilaivan suuntaan. Oppositiomies Pukkila ei sen sijaan yrityksistään huolimatta saa nutipäitä mukaansa. Myös yksittäinen jääräpää isäntä saattaa saada kuvauksensa nelinsorkin vastaan haraavasta sonnimullikasta.

(Jatkuu)

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän mattiosaisa kuva
Matti Säisä

Olipas Pihlanto kirjoittanut oivaa lukukokemusta Alastalon tapahtumista. Minäkin viime vuonna teoksen luin ja kirjoitin blogiini arveluni lukukokemuksestani. Laitan sen tähän kommentiksi enkä mitenkään kilpaillakseni Pihlannon hienon kirjoituksen kanssa, siihen ei minulla ole eväitä eikä kärsivällisyyttä. Siinä toivossa kuitenkin että jos oma enemmän amatöörimäinen kuvaelmani osaltaan auttaisi yhä uusia kirjojen ystäviä tartumaan tähän kerrasaan mainioon ihmisluonnon ja Kustavin menneisyyden kuvaukseen.

Pari kertaa vuosien varrella olen aloittanut Volter Kilven teoksen Alastalon salissa. Kesken se on jäänyt niinkuin kai hyvin monella toisellakin. Ihan vain muutaman kymmenen sivua jaksanut. Mutta nyt päätin vakaasti että luen koko eepoksen ja niin myös tein. Aikaa se otti paljon enemmän kuin moni muu kirja. No onhan sivujakin kahdeksisen sataa.

Kaksi perussyytä miksi on vaikeaa. Jumalattoman pitkät virkkeet ja lauseet ja sitten sanasto, paljon termejä, outoja sanoja purjelaivojen ja merenkulun maailmoista ja myös murresanoja ja Kilven itsensä ilmeisesti keksimiäkin sanoja. Miehessä on asunut ilmeisesti pieni savolainen. Mutta muutaman kymmenen sivun sitkeän puurtamisen jälkeen teksti alkaa paremmin avautua ja kirja ikäänkuin imeä mukaansa.

Koko paksu eepoksen tapahtumathan sijoittuvat kuuteen tuntiin. Kustavissa Alastalon talon saliin on kokoonnuttu tarkoituksella päättää rakennetaanko kylän miesten kustannuksella kolmimastoinen parkkilaiva. Herra Alastalo on hankkeen puuhamies ja aivot. Kirjassa on niukasti dialogia, enimmin on kirjailija asettunut henkilöittensä päiden sisälle. Teksti on paljolti kokousväen ajatusten kulkua, tajunnanvirtaa. Hyvin erilaisia tyyppejä on mukana, pitäjän rikas mies ja auktoriteetti, vakaa vanhapoika, lautamies, varakas mutta itara tyyppi, vastarannan kiiski kademieli mahtaileva haaveilija ja tietysti itse Alastalo, hankkeen moottori ja puhemies, osaa käsitellä ihmisiä, toki kiivastuukin. Kirjan henkilövalikoima on kovin miesvaltainen mutta mukavalla ja topakalla tavalla mukana on myös maanläheistä naisnäkökulmaa Alastalon vaimon ja tyttären hahmoissa.

Oli tapana että isäntätalossa oli piippuhylly, valikoima erilaisia piippuja vieraiden käyttöön, teoksen jäyhää ja perusteellista esitystapaa kuvaa hyvin kuvaus piipujen historiasta, ominaisuuksista ja vieraiden ajatuksista ja pohdinnoista piippuhyllyn edessä valintaansa tehdessä. Monen kymmenen sivun verran piippu asiaa käsitellään, siinä sivussa luonnehditaan myös mainiosti kylänmiesten luonnon laatua ja ajatusten kulkua.

Aivan herkullinen ikäänkuin irrallinen tarina on myös Vaasan Villen laivanvarustaminen, kerrassaan mahtava episodi. Samoin muistelot tulliherran harhautuksesta ja juottamisesta. Myös Alastalon salissa tapohin kuuluvan totitarjoilun tiimoilla viivytään pitkään kirjassa.

Sen nyt vielä paljastan että happy end kirjassa on, vaikka vähän kriittisiäkin hetkiä koetaan. Nimet saadaan parkkkirjaan, äveriäämmät merkitsevät kahdeksasosan, jotkut vain 1/64 osan ja näin parkkilaivan rakentaminen voi alkaa.

Kyllähän sellainen tuntuma jäi että helmiä sioille ilmiöstä vähän on kysymys kun vajavaisella vastaanottokyvylläni ja syvemmin yrittämättä pohdiskella sanojen taakse kätkeytyvää maailmaa "amatöörinä" tällaisen hienon kirjan lukee. Aika ajoin jopa syyllistyen siihen että hotkii vauhdikkaampia paikkoja kuin lukisi jonninjoutavaa nykyajalle tyypillistä action viihdettä

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

Kiitokset kommentistasi. Hyvin samanlaisia kohtia olemme kirjasta poimineet. Minullekin kävi välillä niin, että koetin ahmia tekstiä nähdäkseni, miten kyseinen kohtaus ja ongelma ratkeaa. Välillä taas teksti on vähemmän mukaansa tempaavaa.

Kirjaa kannattanee lukea nautiskellen pieninä annoksina. Tällä lukukerralla luin sitä usean kuukauden ajan monen muun kirjan ohella.

Teosta ei siis kannattane lukea "urakkkaluonteisesti" eli loppuun suorittamisen tarve mielessä, vaan maistella sitä pienein annoksin silloin tällöin. Näin tyyliin tottuu ja lopulta aukeaa viimeinenkin sivu eteen.

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

Kirjoitukseni II osa lipsahti Puheenvuoron puolelle!

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset